Olin elämäni ensimmäistä kertaa psykoterapiassa. Itse sana kuulostaa hurjalta, ja Freudin aikaansaannoksiin ja historiaan enemmänkin perehtyneenä, en ihan heti olisi uskonut että joskus vielä itsekin olen moisessa terapiassa.
Odotin terapiaistunnolta jonkinlaista "ahaa" elämystä ja työkaluja lähteä purkamaan tilannettani mutta ihan sellaisenaan en saanut mitään.
Koko tapahtuma oli hiukan outo. Saavuin paikalle hyvissä ajoin ja painoin vanhan korkean kerrostalon ovisummeria hiukan epävarmana. Ovi avattiin ja rappukäytävässä minua jo odotti vanha nainen, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa varmasti moneen vuoteen. Kysyin että onkohan tämä varmasti oikea osoite, hän nyökkäsi ja pyysi sisään odottamaan eteisaulaan. Olin kuin matkustanut viisikymmentä vuotta taakse päin vanhaan suomalaiseen elokuvaan, koko paikka oli täynnä vanhoja kalusteita, tauluja ja radiosta soi rätisemällä klassista musiikkia. Puulattia narisi kävellessä ja jostain huoneesta kuului tietokoneen naputusta, mutta muuten oli hiirenhiljaista eikä kukaan liikkunut missään.
Ehdin istahtaa alas viideksi minuutiksi kunnes kuivahko vanhempi nainen pyysi minut sisään. Mietin että mikä paikka tämä oikein on????
Nainen ohjasi minut vanhanaikaiseen suureen huoneeseen, jossa toisella puolella oli iso kokouspöytä ja toisella kaksi vanhaa nojatuolia, joista sain valita kumpaan istuisin. Hmmn, olikohan sekin jokin testi???
Neljäkymmentäviisi minuuttia. Se oli aika, jonka vietin terapeutin kanssa. Huomasin että itku tuli taas herkästi pintaan puhuessa asioista. Mutta se helpotti, helpotti taas avautua jollekin, joka kuunteli, ja ymmärsi, tai ainakin oli ymmärtävinään.
Ja mitä sitten sainkaan istunnosta???
Mahdollisuuden antaa taas tunteille vallan, sillä olen joutunut pitämään ne sisälläni. Terapeutin neuvo olikin että puhuisin asioista avoimesti ja yrittäisin pukea tunteeni sanoiksi aina kun tuntuu siltä etten jäisi miettimään niitä oman pienen pään sisällä, yksin.
Oivalluksen siitä, että minä voin vaatia muilta ja pyytää ihmisiä tulemaan puoli tiehen vastaan. Vaikka tämän jo kyllä tiesinkin.
Faktaa siitä, että moni uupunut lähtee liian aikaisin takaisin töihin eikä anna paranemisprosessille tarpeeksi aikaa. Ajatus jäi mieleeni ja ristiriitaisin tuntein mietin asiaa kotimatkalla. Olinko valmis töihin ensi viikon maanantaina????
No, tulipahan tämäkin koettua. Faktaa on myös se että sain itselleni yhden askelman lisää tikapuihini. Tämä askelma oli vahvempi minä, ja tieto siitä että minulla oli oikeus itkeä, tuntea ja olla uupunut. Mutta myös oikeus voida hyvin ja palata vahvempana ja onnellisempana takaisin.
 |
| There is beauty everywhere. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti