Huhtikuu 2011. Sairastuin stressiin, ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Mieli on maassa, keho väsynyt mutta tämä ei ole maailmanloppu. Tämä on vasta kaiken alku.
Niin raa'alta kuin se kuulostaakaan, on totta että joskus on käytävä pohjalla, ottamassa vauhtia jotta voi kohota korkeuksiin, saavuttaa tähdet ja sen kaikkein kirkkaimmankin.
Annoin itselleni tehtävän. Tai oikeastaan se tuli rakkaalta serkultani. Etsiä jokaisesta päivästä kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnellisiksi ja joista olla kiitollinen, ja kirjata ne ylös.
Ensimmäiset merkintäni ovat viikon takaisia.
Huhtikuun 5.
Aurinko. Terapia. Avautuminen. Rakas tytär. Palkkapäivä. Kevät. Juusto. Viinirypäleet. Puhdistavat kyyneleet. Toivo.
Olin käynyt tuona päivänä elämäni ensimmäisen kerran asiantuntijan luona juttelemassa tilanteestani ja tuntui kuin miljoonan kilon kuorma olisi pudonnut harteilta. Se jo auttoi että joku kuunteli, antoi itkeä ja olla surullinen ja väsynyt.
Se oli ensimmäinen askel kohti tunnelin päässä olevaa valoa.
Huhtikuun 11.
Kaksivuotias päivänsäteeni. Äitiys. Ystävät. Kevään tuoksu. Kahvi. Ymmärtävä lääkäri. Mieheni tuoman tuliaisparfyymin tuoksu. Aurinko. Aurinko. Aurinko.
Lääkäri kirjoitti koko huhtikuun sairauslomaa ja diagnosoi keskivaikean stressireaktion ja insomnian. Lepoa ja unta niin paljon kuin mahdollista.
Tästä alkoi asioiden sulattelu, omaan minään ja omiin voimavaroihin tutustuminen uudelleen. Vanhat toimintamallit eivät ole enää hyväksi havaittuja, joten niistä on luovuttava saadakseen tilalle uusia, parempia.
Mieli on kuin vaatekaappi. Jos kaappi pursuaa turhia ei-sopivia vaatteita niin nistä on päästävä eroon jotta tilalle mahtuu uusia, ihania ja sopivia vaatteita. Siivosin siis rituaalina myös vaatekaappini konkretisoiden koko tilanteen.
Huhtikuun 14.
Puhtaan pyykin tuoksu. Lemppari farkkuhame. Hetki aikaa itselleni. Kahvin tuoksu. Lauluhetki tyttäreni kanssa. Mieheni läsnäolo. Pehmeä olohuoneen matto. Yhteydenpito ystävien kanssa. Koskettava lehtiartikkeli. Oma sänky.
Etsin vastauksia. Katson taakse päin ja mietin tekemisiäni, sanomisiani ja ihan kaikkea mikä onkaan johtanut tähän tilanteeseen.
Huhtikuun 15.
Olen kärsinyt pahoista uniongelmista koko pitkän ja synkän talven. Olen herännyt pimeyteen aamuyöstä stressaantuneena ja ahdistuneena, pyörinyt sängyssä itseni pahoinvoivaksi, jotta saisin taas unenpäästä kiinni.
Tänään heräsin klo 6. Tyttäreni halusi maitoa ja katsoa lastenohjelmia. Mieheni lähti töihin samoihin aikoihin.
Siinä istuin sohvalla zombina, silmät vielä puoliksi kiinni kuunnellen kahvinkeittimen porinaa.
Olin aina ollut aamuvirkku, herännyt kuudelta lenkille treenaamaan maratoonia varten tai muuten vaan nauttimaan aikaisista aamuista. Miten olin päätynyt näin väsyneeksi ja tähän tilanteeseen? Ja ikää vasta 34.
Vaikka väsymys oli yhä läsnä, annoin aamuauringon laskea säteensä kasvoilleni olohuoneen ikkunasta ja nauttia siitä hetkestä. Ainutlaatuisesta hetkestä kauniin ja aina niin iloisen tyttäreni kanssa. Minulla ei ollut mihinkään kiire, ehkä ensimmäistä kertaa elämässä.
Huhtikuun 19.
Nämä tekstit olin kirjannut koneelleni viimeisen kuukauden aikana. Siitä on siis kuukausi aikaa kun myönsin itselleni tilanteen ja sen että on aika hidastaa tahtia, sillä mukana ei tällä menolla pysy hyväkuntoinenkaan.
Yhä sulattelen asioita mutta joka päivä koen että edistyn. Pieni askel kerrallaan, kaksi eteen, yksi taakse-tyyliin.
Jouduin keräämään itseäni tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen. Aamuaurinko pelasti tilanteen ja antoi taas aihetta hymyyn ja hyvään päivään. Siitä puheenollen voinkin jo listata ne kymmenen hyvää asiaa tälle päivälle juuri nyt.
Aurinko. Iloinen ja energinen kaksi ja puoli vuotias. Auringon lämpö. Energinen aamupala. Lehtileikkeiden arkistointi. Puhtaat pyykit. Rentouttava jooga-sessio. Puhelu ystävältä. Uutinen sukulaisen kihlautumisesta ja kauniit valokuvat.
Tästä on hyvä jatkaa päivää loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti