Haluaisin juosta niin lujaa kuin mahdollista.

Elämä voi muuttua hetkessä. Elämä voi täyttyä niin onnellisuudella kuin surulla sekuntien sadasosilla. Näin kävi minulle eilen mutta aloitetaan silti ensin hyvillä asioilla.

Kävin aamulla juoksemassa. Se oli parasta mitä vähään aikaan olen tuntenut. Tunsin olevani elossa, vahva ja oma itseni taas. Aamuaurinko antoi voimaa ja nosti fiilistä taivaisiin.

I run because it makes me alive.

Onneksi osasin nauttia siitä hetkestä. Siitä miten kehoni toimi vahvana, jalat rullasivat rennosti eteenpäin jokaisella askeleellä. Missään ei ollut kipua, kaikki tuntui liiankin hyvältä ollakseen totta. Rakastin sitä hetkeä ja elin jokaisen minuutin, täysillä.

Voi kun olisin henkisestikin yhtä vahva kun fyysisyyteni on. Lysähdin loppupäivästä kuin korttitalo. Elämältäni vedettiin pohja pois alta. Sain toistamiseen kasvohalvauksen. Vuodatin kyyneleitä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni ja ihmissuhteeni revittiin pieniksi palasiksi. Miten tästä siis jatkaa???

Silti muistan sen voiman ja vahvuuden, joka minulla oli juostessa ja sen muistikuvan aion säilyttää mielessäni. Aina.

Someday you'll take a picture of your friends, and put it in a photo album with plans on never losing it.
Someday you'll realize a flaw in something you trusted to be perfect.
Someday you'll regret because we all do.
Someday you'll lose some one you love, but not necessarily because of death.
Someday you'll wish time moved a little slower, or maybe you already do.
Someday you'll pray like you've never prayed before.
Someday you'll want something so bad that you'd die for it, but you won't get it.
Someday you won't care that you aren't rich, or you'll find a friend who doesn't care that you are.
Someday you'll recognize the change, either in a positive or negative way.
Someday you'll look back on that picture and get butterflies because you miss it, and you know it.

Sanat ovat vahvoja aseita.

" You never know how STRONG you are until being STRONG is the only choice you have."

Niin mahtavia sanoja. Suuria ajatuksia jotka pureutuvat syvälle alitajuntaan.

" You were given this life because you are strong enough to live it."

42 kilometriä!

No niin. Se oli sitten tänään jonkin ajanjakson loppu ja toisen alku. Tein päätöksen juosta tasan kolmen kuukauden päästä maratonin!!
Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, niin tämä minun on tehtävä, tunteakseni taas itseni kokonaiseksi, omaksi itsekseni.
Ajanjakso, joka päättyi, on uupumus, masennus ja omien voimien epäily. Ajanjakso, joka tästä alkoi, on usko ja luottamus omiin voimiin ja kykyihin. Taas jälleen kerran.
Nousen takaisin vahvempana kuin koskaan!

"Give a girl the right shoes, and she can conquer the world." ~Marilyn Monroe

Mietintää. Harkintaa. Kysymyksiä. Vastauksia.

"What we are today comes from our thoughts of yesterday, and our present thoughts build our life of tomorrow. Our life is the creation of our mind. " ~ Buddah-

Way up and higher.

Energiaa, elämää ja eilisiä treenejä.

Tänään tapahtui aivan uskomatonta. Elämä on siis täynnä valintoja,  ja valinnat, jotka teemme johtavat meidät aina johonkin.
Olisin voinut valita toisin ja jäädä kassan jonoon jonottamaan mutta jonkin ääni päässäni sanoi että unohda kauppa ja hyppää suoraan metroon. Ja niin tein.
Ja tämä valinta antoi minulle mahdollisuuden törmätä liukuportaissa ystävääni kymmenen vuoden takaa. Tällä oli jokin tarjoitus. Uskon vahvasti.
Huvittavinta oli se että tunnistin hänet kävelytyylistä ja muistan miettineeni että olen nähnyt tämän ihmisen aiemminkin kävelevän. Ja siinähän sitä oltiin, ystävät kohtasivat vuosien takaa.
Päivän paras!!!!!!! Kaikella on tarkoituksensa.

Fyysisesti alkaa keho palautumaan mutta henkinen kapasiteetti on vielä hakusalla. Eiliset spinnut ja kahvakuula-tunnit eivät tuntuneet miltään. Tuntui että jaksaa vaikka kuinka rankasti.

What colour is your energy???

Motivaatio on nyt se ongelma ja se raastaa henkisesti pahasti. Olen tienristeyksessä ja nyt pitäisi tehdä valinta, olla rohkea ja uskaltaa hypätä aidan yli.

Body works.

Mietin. Pohdin. Haen vastauksia. Etsin vaihtoehtoja. Mutta rakas ystäväni, johon törmäsin tänään, sanoi niin nappiin että KUUNTELE MITÄ SYDÄN SANOO. Niin totta!

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Äitienpäivä oli eilen. Odotin että saisin nukkua pitkään, saisin aamiaisen sänkyyn, kukkia ja jotain ihanaa. Sen sijaan jouduin itse heräämään klo 6.15, tyttäreni tuli tökkimään sängyn viereen ja sanoi "äiti, mä haluun maitoo". Mieheni käänsi vain kylkeä ja jatkoi unia.
Edellisenä aamuna tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi samaisessa tilanteessa etten viitsinyt aloittaa toista päivää yhtä huonosti, vaan nousin ylös ja menin neidin kanssa unenpöpperöisenä keittiöön, jossa pappa ja mummi olivat tehneet jo kaikki valmiiksi äitienpäiväaamiaista varten. Olimme siis anoppilassa ja se siitä pitkään nukkumisesta, aamiaisesta sängyssä ym. kliseistä.

Love.

Olin väsynyt ja harmitus valtasi mielen, ja se harmitus sai minut tokaisemaan martyyrimaisesti miehelleni ettenkö saa edes äitienpäivänä nukkua pitkään, mikä suututti toisen väsyneen ihmisen. Tämäkään päivä ei siis alkanut hyvin ja itkua tihrustin heti aamusta miettien että viitsisinkö edes jäädä sinne koko päiväksi. Muistan miettineeni siinä mielessäni että vain ihme pelastaisi enää tämän päivän.
Ihme pelasti sen päivän, todellakin.
Sain jotain sellaista äitienpäiväksi, mikä oli lahjaakin arvokkaampaa.
Päivä oli täynnä niin itkua kuin naurua. Kyyneleet silmissä molemmissa. Aitoa välittämistä. Tunteita joka lähtöön. Ja vasta illalla, kotimatkalla tajusin päivän ainutlaatuisuuden. Tämä äitienpäivä muistetaan.
Rakas tyttärenikin matkusti moitteettomasti koko matkan kotiin, ihan kuin hän olisi ihan oikeasti miettinyt asioita omalla tavallaan ja tajunnut jotain tärkeää.
Minulla on ihana perhe, paras maailmassa. Rakastan heitä niin paljon. Rakastan, rakastan, rakastan!

Pähkinää purtavaksi...

             “In my daughter’s presence, I feel that she is the master and I am the student.”

Sometimes we just go nuts.

Ei paras tapa aloittaa aamu väsyneenä ja taistelulla uhmaikäisen, kohta kolme vuotta täyttävän, pikkuneidin kanssa. Niin harmillista että näinkin ihana aurinkoinen päivä alkoi tällä tavalla.
Tämä pikkuneiti on taistelija, vahva persoona ja periksiantamaton. Niin kuin äitinsäkin!
Minäkin olen testannut, huutanut, kiukutellut, ollut ilkeä, tuhma ja äärimmäisen tottelematon joten kai sitä saa maistaa omaa lääkettään nyt.
Mutta lapsia on silti opetettava, pidettävä rajat rajoina ja oltava johdonmukainen, mikä aina ei ole helppoa.
Niin usein kuulee toteamuksia siitä kuinka lapset loppujen lopuksi kasvattavat vanhempiaan. Tämä on varmasti totta. Olen kasvanut ihmisenä ja oppinut itsestäni enemmän äidiksi tultuani kuin koskaan aikaisemmin. Vastavuoroisesti olen myös vasyneempi kuin koskaan aikaisemmin!
Olkoon tämä elämää, ja sitähän tämä on. Aina ei kuitenkaan ole helppoa olla "täydellinen äiti" joka ei koskaan menetä hermoja lapselleen. Aina ei ole helppoa antaa juuri niitä oikeita ohjeita oikeaan aikaan. Joskus tulee "huono äiti" fiilis siitä että on korottanut lapselleen ääntä koko aamun vaikka toinen vain ehkä olisi halunnut leikkiä yhdessä. Pienistä asioista ne kaikki on kiinni ja jälkeen päin niitä pohtii paljonkin. Näissä tilanteissa me opimme, lapset opettavat.

Tossua toisen eteen...

Näin on siis käynyt. Olen palannut takaisin töihin. Maanantain ja tiistain jälkeen olin aivan puolikuollut, joten hiukan laittaa mietityttämään ettei ehkä ollutkaan hyvä idea.
Keho ei selvästikään ole vielä palautunut ylikunnosta ja uupumuksesta. Palataan tähän asiaan myöhemmin mutta nyt haluan hehkuttaa JUOKSEMISTA!!!!

En ehtinyt korkkaamaan lenkkikautta viikonloppuna, joten jouduin kylmiltään juoksukoulun vetoon. En edes muista milloin olen viimeksi vetäissyt juoksutossut jalkaan.

Puhun nyt siis vain ja ainoastaan omasta puolestani: tunnin ylämäkipainotteinen juoksuharjoittelu meni leikiten. Tunsin kyllä kehoni, hengästymiseni ja lievän lihasväsymyksen MUTTA tilanteeseeni nähden yllätyin kuinka kunto oli yhä kohdillaan. Moni oli huonommassa jamassa ja jouduinkin odottelemaan hitaampia juoksukoululaisia, jotka alkoivat jäädä jälkeen. Oma väsymykseni iski vasta illalla.

Vaikka en ole ihan täysin vielä löytänyt sitä samaa treeni-intoa ja liikunnan iloa jonka olen omannut aiemmin, niin pienen hetken sain sen kuitenkin tuntea jossain matkanvarrella kivutessamme pikajuoksua pitkää pätkää ylämäkeä ylös.

"I'm strong, I run strong, I live strong."