Haluaisin juosta niin lujaa kuin mahdollista.

Elämä voi muuttua hetkessä. Elämä voi täyttyä niin onnellisuudella kuin surulla sekuntien sadasosilla. Näin kävi minulle eilen mutta aloitetaan silti ensin hyvillä asioilla.

Kävin aamulla juoksemassa. Se oli parasta mitä vähään aikaan olen tuntenut. Tunsin olevani elossa, vahva ja oma itseni taas. Aamuaurinko antoi voimaa ja nosti fiilistä taivaisiin.

I run because it makes me alive.

Onneksi osasin nauttia siitä hetkestä. Siitä miten kehoni toimi vahvana, jalat rullasivat rennosti eteenpäin jokaisella askeleellä. Missään ei ollut kipua, kaikki tuntui liiankin hyvältä ollakseen totta. Rakastin sitä hetkeä ja elin jokaisen minuutin, täysillä.

Voi kun olisin henkisestikin yhtä vahva kun fyysisyyteni on. Lysähdin loppupäivästä kuin korttitalo. Elämältäni vedettiin pohja pois alta. Sain toistamiseen kasvohalvauksen. Vuodatin kyyneleitä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni ja ihmissuhteeni revittiin pieniksi palasiksi. Miten tästä siis jatkaa???

Silti muistan sen voiman ja vahvuuden, joka minulla oli juostessa ja sen muistikuvan aion säilyttää mielessäni. Aina.

Someday you'll take a picture of your friends, and put it in a photo album with plans on never losing it.
Someday you'll realize a flaw in something you trusted to be perfect.
Someday you'll regret because we all do.
Someday you'll lose some one you love, but not necessarily because of death.
Someday you'll wish time moved a little slower, or maybe you already do.
Someday you'll pray like you've never prayed before.
Someday you'll want something so bad that you'd die for it, but you won't get it.
Someday you won't care that you aren't rich, or you'll find a friend who doesn't care that you are.
Someday you'll recognize the change, either in a positive or negative way.
Someday you'll look back on that picture and get butterflies because you miss it, and you know it.

Sanat ovat vahvoja aseita.

" You never know how STRONG you are until being STRONG is the only choice you have."

Niin mahtavia sanoja. Suuria ajatuksia jotka pureutuvat syvälle alitajuntaan.

" You were given this life because you are strong enough to live it."

42 kilometriä!

No niin. Se oli sitten tänään jonkin ajanjakson loppu ja toisen alku. Tein päätöksen juosta tasan kolmen kuukauden päästä maratonin!!
Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, niin tämä minun on tehtävä, tunteakseni taas itseni kokonaiseksi, omaksi itsekseni.
Ajanjakso, joka päättyi, on uupumus, masennus ja omien voimien epäily. Ajanjakso, joka tästä alkoi, on usko ja luottamus omiin voimiin ja kykyihin. Taas jälleen kerran.
Nousen takaisin vahvempana kuin koskaan!

"Give a girl the right shoes, and she can conquer the world." ~Marilyn Monroe

Mietintää. Harkintaa. Kysymyksiä. Vastauksia.

"What we are today comes from our thoughts of yesterday, and our present thoughts build our life of tomorrow. Our life is the creation of our mind. " ~ Buddah-

Way up and higher.

Energiaa, elämää ja eilisiä treenejä.

Tänään tapahtui aivan uskomatonta. Elämä on siis täynnä valintoja,  ja valinnat, jotka teemme johtavat meidät aina johonkin.
Olisin voinut valita toisin ja jäädä kassan jonoon jonottamaan mutta jonkin ääni päässäni sanoi että unohda kauppa ja hyppää suoraan metroon. Ja niin tein.
Ja tämä valinta antoi minulle mahdollisuuden törmätä liukuportaissa ystävääni kymmenen vuoden takaa. Tällä oli jokin tarjoitus. Uskon vahvasti.
Huvittavinta oli se että tunnistin hänet kävelytyylistä ja muistan miettineeni että olen nähnyt tämän ihmisen aiemminkin kävelevän. Ja siinähän sitä oltiin, ystävät kohtasivat vuosien takaa.
Päivän paras!!!!!!! Kaikella on tarkoituksensa.

Fyysisesti alkaa keho palautumaan mutta henkinen kapasiteetti on vielä hakusalla. Eiliset spinnut ja kahvakuula-tunnit eivät tuntuneet miltään. Tuntui että jaksaa vaikka kuinka rankasti.

What colour is your energy???

Motivaatio on nyt se ongelma ja se raastaa henkisesti pahasti. Olen tienristeyksessä ja nyt pitäisi tehdä valinta, olla rohkea ja uskaltaa hypätä aidan yli.

Body works.

Mietin. Pohdin. Haen vastauksia. Etsin vaihtoehtoja. Mutta rakas ystäväni, johon törmäsin tänään, sanoi niin nappiin että KUUNTELE MITÄ SYDÄN SANOO. Niin totta!

Ihmeiden aika ei ole ohi.

Äitienpäivä oli eilen. Odotin että saisin nukkua pitkään, saisin aamiaisen sänkyyn, kukkia ja jotain ihanaa. Sen sijaan jouduin itse heräämään klo 6.15, tyttäreni tuli tökkimään sängyn viereen ja sanoi "äiti, mä haluun maitoo". Mieheni käänsi vain kylkeä ja jatkoi unia.
Edellisenä aamuna tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi samaisessa tilanteessa etten viitsinyt aloittaa toista päivää yhtä huonosti, vaan nousin ylös ja menin neidin kanssa unenpöpperöisenä keittiöön, jossa pappa ja mummi olivat tehneet jo kaikki valmiiksi äitienpäiväaamiaista varten. Olimme siis anoppilassa ja se siitä pitkään nukkumisesta, aamiaisesta sängyssä ym. kliseistä.

Love.

Olin väsynyt ja harmitus valtasi mielen, ja se harmitus sai minut tokaisemaan martyyrimaisesti miehelleni ettenkö saa edes äitienpäivänä nukkua pitkään, mikä suututti toisen väsyneen ihmisen. Tämäkään päivä ei siis alkanut hyvin ja itkua tihrustin heti aamusta miettien että viitsisinkö edes jäädä sinne koko päiväksi. Muistan miettineeni siinä mielessäni että vain ihme pelastaisi enää tämän päivän.
Ihme pelasti sen päivän, todellakin.
Sain jotain sellaista äitienpäiväksi, mikä oli lahjaakin arvokkaampaa.
Päivä oli täynnä niin itkua kuin naurua. Kyyneleet silmissä molemmissa. Aitoa välittämistä. Tunteita joka lähtöön. Ja vasta illalla, kotimatkalla tajusin päivän ainutlaatuisuuden. Tämä äitienpäivä muistetaan.
Rakas tyttärenikin matkusti moitteettomasti koko matkan kotiin, ihan kuin hän olisi ihan oikeasti miettinyt asioita omalla tavallaan ja tajunnut jotain tärkeää.
Minulla on ihana perhe, paras maailmassa. Rakastan heitä niin paljon. Rakastan, rakastan, rakastan!

Pähkinää purtavaksi...

             “In my daughter’s presence, I feel that she is the master and I am the student.”

Sometimes we just go nuts.

Ei paras tapa aloittaa aamu väsyneenä ja taistelulla uhmaikäisen, kohta kolme vuotta täyttävän, pikkuneidin kanssa. Niin harmillista että näinkin ihana aurinkoinen päivä alkoi tällä tavalla.
Tämä pikkuneiti on taistelija, vahva persoona ja periksiantamaton. Niin kuin äitinsäkin!
Minäkin olen testannut, huutanut, kiukutellut, ollut ilkeä, tuhma ja äärimmäisen tottelematon joten kai sitä saa maistaa omaa lääkettään nyt.
Mutta lapsia on silti opetettava, pidettävä rajat rajoina ja oltava johdonmukainen, mikä aina ei ole helppoa.
Niin usein kuulee toteamuksia siitä kuinka lapset loppujen lopuksi kasvattavat vanhempiaan. Tämä on varmasti totta. Olen kasvanut ihmisenä ja oppinut itsestäni enemmän äidiksi tultuani kuin koskaan aikaisemmin. Vastavuoroisesti olen myös vasyneempi kuin koskaan aikaisemmin!
Olkoon tämä elämää, ja sitähän tämä on. Aina ei kuitenkaan ole helppoa olla "täydellinen äiti" joka ei koskaan menetä hermoja lapselleen. Aina ei ole helppoa antaa juuri niitä oikeita ohjeita oikeaan aikaan. Joskus tulee "huono äiti" fiilis siitä että on korottanut lapselleen ääntä koko aamun vaikka toinen vain ehkä olisi halunnut leikkiä yhdessä. Pienistä asioista ne kaikki on kiinni ja jälkeen päin niitä pohtii paljonkin. Näissä tilanteissa me opimme, lapset opettavat.

Tossua toisen eteen...

Näin on siis käynyt. Olen palannut takaisin töihin. Maanantain ja tiistain jälkeen olin aivan puolikuollut, joten hiukan laittaa mietityttämään ettei ehkä ollutkaan hyvä idea.
Keho ei selvästikään ole vielä palautunut ylikunnosta ja uupumuksesta. Palataan tähän asiaan myöhemmin mutta nyt haluan hehkuttaa JUOKSEMISTA!!!!

En ehtinyt korkkaamaan lenkkikautta viikonloppuna, joten jouduin kylmiltään juoksukoulun vetoon. En edes muista milloin olen viimeksi vetäissyt juoksutossut jalkaan.

Puhun nyt siis vain ja ainoastaan omasta puolestani: tunnin ylämäkipainotteinen juoksuharjoittelu meni leikiten. Tunsin kyllä kehoni, hengästymiseni ja lievän lihasväsymyksen MUTTA tilanteeseeni nähden yllätyin kuinka kunto oli yhä kohdillaan. Moni oli huonommassa jamassa ja jouduinkin odottelemaan hitaampia juoksukoululaisia, jotka alkoivat jäädä jälkeen. Oma väsymykseni iski vasta illalla.

Vaikka en ole ihan täysin vielä löytänyt sitä samaa treeni-intoa ja liikunnan iloa jonka olen omannut aiemmin, niin pienen hetken sain sen kuitenkin tuntea jossain matkanvarrella kivutessamme pikajuoksua pitkää pätkää ylämäkeä ylös.

"I'm strong, I run strong, I live strong."

Tuning up for work...

Jep, maanantaina töihin. Sen päätöksen olen tällä viikolla tehnyt. Asioille on tehtävä jotain, jotta pääsee elämässä eteen päin.
Paluuta entiseen ei ole vaan nyt on asennoiduttava asioihin uudella tavalla. Työ on työtä, se ei ole koko elämä vaan vain pieni osa siitä, siihen on suhtauduttava vähemmän tunteella -- jäätä siis peliin!
Olen saanut paljon hyviä neuvoja ja uusia näkökulmia, joista on ollut valtava hyöty tämän toipumisprosessin aikana.

Don't Quit

When things go wrong as they sometimes will,
When the road you're trudging seems all up hill,
When the funds are low and the debts are high
And you want to smile, but you have to sigh,
When care is pressing you down a bit,
Rest if you must, but don't you quit.
Life is queer with its twists and turns,
As every one of us sometimes learns,
And many a failure turns about
When he might have won had he stuck it out;
Don't give up though the pace seems slow
You may succeed with another blow,
Success is failure turned inside out
The silver tint of the clouds of doubt,
And you never can tell how close you are,
It may be near when it seems so far;
So stick to the fight when you're hardest hit
It's when things seem worst that you must NOT QUIT


Viisi viikkoa on pitkä aika olla ilman treeniä, joten jänskättää hiukan miten keho on palautunut ylikunnon aiheuttamasta rasituksesta ja kuinka se rasitukseen reagoi taas. On pakko käydä viikonlopun aikana heittää pieni juoksulenkki jotta lihakset saa hiukan esimakua ensi viikosta.
Kaipaan juoksua ja haluankin sen taas mukaan elämääni säännöllisenä niin kuin ennen. Ja mä olen juossut paljon!!!! Joka mantereella, ja joka maassa missä olen käynyt. Kilometrejä on kertynyt.


‎"Run hard, be strong, think big!" - Percy Cerutty

Something about coffee...

Ihana aamu!!!! Kiireetön hetki nauttia aamukahvi niin oikeasti kuin leikistikin.
Tyttärelläni kun on tapana kattaa pöytä nalleille ja nukeille joka aamu omilla leikkiastioilla ja tarjoilla sieltä kahvia myös äidille. Söpöä!

Päätin aloittaa päiväni alla olevalla videopätkälle joka on vakuuttanut ja vaikuttanut minuun jo moneen kertaan aiemminkin. Nyt oli taas muistutus paikallaan.

Life is like a cup of coffee... indeed!

http://youtu.be/U3NgzQ9Pcsg

One coffee minute.

Videon pätkä kertoi osan ajatuksistani tällä haavaa, ja paljon paljon enemmänkin.

Life is a journey, not a destination.

Onnen hetkiä matkan varrelta. Eilisestä. Toissa päiväisestä. Viime viikkoisesta. Ja jopa vuosien takaa.
On turhaa määrittää elämä määränpäänä, kaikki mitä tapahtuu tässä ja nyt on oikeaa elämää.

Vertauskuvallisesti uudet kengät kertovat uudesta, paremmasta huomisesta, tasaisemmasta tiestä  ja kevyemmistä askelista kulkea eteen päin.

Mitä matkan varrella onkaan tapahtunut, on vaikuttanut siihen mitä olemme tänään, tässä ja nyt.

Katse horisontissa, suuret elämän muutokset edessä siintäen.

Mutta meillä on mahdollisuus vaikuttaa tänään, tässä ja nyt, millaisia olemme huomenna, ensi viikolla ja lopun elämämme.

Olen yrittänyt iskostaa tämän ajatuksen syvälle mielen syövereihin niin että se uppoisi alitajuntaan kuin kivi veden pohjaan. Ja kyllä se vielä uppoaakin!!!!!!!!
Meillä kun on mahdollisuus vaikuttaa kaikkeen toimintaamme ajatuksiemme ja uskomustemme kautta, miksi siis tehdä asioista hankalampaa kuin ne ovatkaan.

"Olet sitä mitä ajattelet" -sanonta on niin totista totta.

Everything is choice.

Ympärillämme tapahtuu asioita. Koko ajan. Jokin pienikin asia saattaa muuttaa asioiden kulun aivan toiseen suuntaan, tai muuttaa jopa elämämme.

Tässä yksi hyvä esimerkki taas. Just watch!

http://www.positiveatmosphere.com/my-community/videos/1092-paul-bailey/video/742-Choose+Not+To+Fall

"CHOOSE NOT TO FALL" -- niin yksinkertaista se on.

Freudin jalan jäljillä.

Eilen tapahtui hassuja asioita. Jokseenkin epätodellisia kaikin puolin mutta nyt jälkeen päin ajateltuna niin kaikki oli vain eteen päin.
Olin elämäni ensimmäistä kertaa psykoterapiassa. Itse sana kuulostaa hurjalta, ja Freudin aikaansaannoksiin ja historiaan enemmänkin perehtyneenä, en ihan heti olisi uskonut että joskus vielä itsekin olen moisessa terapiassa.
Odotin terapiaistunnolta jonkinlaista "ahaa" elämystä ja työkaluja lähteä purkamaan tilannettani mutta ihan sellaisenaan en saanut mitään.
Koko tapahtuma oli hiukan outo. Saavuin paikalle hyvissä ajoin ja painoin vanhan korkean kerrostalon ovisummeria hiukan epävarmana. Ovi avattiin ja rappukäytävässä minua jo odotti vanha nainen, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa varmasti moneen vuoteen. Kysyin että onkohan tämä varmasti oikea osoite, hän nyökkäsi ja pyysi sisään odottamaan eteisaulaan. Olin kuin matkustanut viisikymmentä vuotta taakse päin vanhaan suomalaiseen elokuvaan, koko paikka oli täynnä vanhoja kalusteita, tauluja ja radiosta soi rätisemällä klassista musiikkia. Puulattia narisi kävellessä ja jostain huoneesta kuului tietokoneen naputusta, mutta muuten oli hiirenhiljaista eikä kukaan liikkunut missään.
Ehdin istahtaa alas viideksi minuutiksi kunnes kuivahko vanhempi nainen pyysi minut sisään. Mietin että mikä paikka tämä oikein on????
Nainen ohjasi minut vanhanaikaiseen suureen huoneeseen, jossa toisella puolella oli iso kokouspöytä  ja toisella kaksi vanhaa nojatuolia, joista sain valita kumpaan istuisin. Hmmn, olikohan sekin jokin testi???

Neljäkymmentäviisi minuuttia. Se oli aika, jonka vietin terapeutin kanssa. Huomasin että itku tuli taas herkästi pintaan puhuessa asioista. Mutta se helpotti, helpotti taas avautua jollekin, joka kuunteli, ja ymmärsi, tai ainakin oli ymmärtävinään.

Ja mitä sitten sainkaan istunnosta???

Mahdollisuuden antaa taas tunteille vallan, sillä olen joutunut pitämään ne sisälläni. Terapeutin neuvo olikin että puhuisin asioista avoimesti ja yrittäisin pukea tunteeni sanoiksi aina kun tuntuu siltä etten jäisi miettimään niitä oman pienen pään sisällä, yksin.

Oivalluksen siitä, että minä voin vaatia muilta ja pyytää ihmisiä tulemaan puoli tiehen vastaan. Vaikka tämän jo kyllä tiesinkin.

Faktaa siitä, että moni uupunut lähtee liian aikaisin takaisin töihin eikä anna paranemisprosessille tarpeeksi aikaa. Ajatus jäi mieleeni ja ristiriitaisin tuntein mietin asiaa kotimatkalla. Olinko valmis töihin ensi viikon maanantaina????

No, tulipahan tämäkin koettua. Faktaa on myös se että sain itselleni yhden askelman lisää tikapuihini. Tämä askelma oli vahvempi minä, ja tieto siitä että minulla oli oikeus itkeä, tuntea ja olla uupunut. Mutta myös oikeus voida hyvin ja palata vahvempana ja onnellisempana takaisin.

There is beauty everywhere.

“Life is full of beauty. Notice it. Notice the bumble bee, the small child, and the smiling faces. Smell the rain, and feel the wind. Live your life to the fullest potential, and fight for your dreams.” -Ashley Smith-

Onnea etsimässä.

Näin siis tänään. Arki palasi eteen ja puhelu töistä oli odotettavissa. Hiukan sekavin fiiliksin ajatukseni suuntautuivat työasioihin ja huomasin kuinka lievä ahdistus kaikesta valtasi kehon. Kokonaisvaltainen kramppitila oli taas valmis. Ei siis vaikuta hyvältä!
MUTTA en ollut valmis luovuttamaan. Pakotin itseni ajattelemaan kaikkea sitä positiivista mitä työni pitää sisällään. Siinä oli paljon hyvää mutta myös paljon negatiivista latausta, ja tämä negatiivisuus oli nyt voitettava.

Olen elämäni varrella käynyt läpi vastoinkäymisiä ja ne on aina voitettu tavalla tai toisella. Stressin sietokyky on ollut ihan hyvä tähän asti mutta nyt koen että sitä ei ole ollenkaan. Pelkään jopa tilannetta kun minulle kaadetaan kaikki vastuu ja annetaan aikaraja, silloin tunnen kuinka kurkkuani alkaa kuristaa ja rintaani puristaa niin etten saa henkeä. Näin ei ole aina ollut ja siksi olenkin tilanteessa aivan neuvoton.

Vaikka pitkä viikonloppu oli ihana ja rentouttava niin silti kävin taistelua omien ajatusteni kanssa jatkuvasti. Pohdin elämääni, kaikkea sitä mitä minulla on, mutta myös sitä, mitä haluaisin saavuttaa. Se ei ole materiaa vaan jonkinlaista sisältöä omiin ajatuksiini innostuksen ja onnistumisen kautta. Otin ennen paljon riskejä, minulle ei ollut ongelma hypätä lentokoneeseen ja muuttaa seitsemäksi vuodeksi ulkomaille.
Mutta nyt, olen jotenkin hukassa oman itseni kanssa enkä löydä paikkaani mistään, enkä niitä asioita, jotka tuovat minulle onnen tunnetta ja iloa.

Ladders of life.

Tämä tunnetila on kuin yrittäisi kiivetä tikapuita pitkin. Askelmia puuttuu jotta matka voisi jatkua. Ja puuttuvat askelmat ovat niitä ratkaisevia tekijöitä.


‎"Let go of anything that is holding you back from fulfilling your dreams. Spread your wings and fly."

Mikään ei ole mahdotonta!

Neljä aurinkoista ja lämmintä päivää takana. Ihania hetkiä perheen parissa, kiireettömyyttä, hetkessä elämistä ja nauttimista. Siitä on pitkä pääsiäisviikonloppu tehty. Ja toki pääsiäismunista!

Olen ollut armollinen itselleni, nauttinut jokaisesta auringon säteestä, naurusta tyttäreni ja avomieheni seurassa, hyvästä ruuasta ja ensimmäisistä rusketusraidoista. Jes!

Ja pyykkien kuivumisesta ulkona.

Beauty of clean 'n' fresh.

"Most of the important things in the world were accomplished by people who have kept trying when there seemed to be no hope at all."  -Carnegie-

Mitä tänään ajateltaisiin???

Taas on päivä aloitettava päätöksellä että mieli ovat täynnä positiivisia ajatuksia. Yksi positiivinen asia heti alkuun on aamuaurinko, joka peittoaa synkät muistikuvat yöllisistä oudoista tuntemuksista. Selkäkivuista. Pahoinvoinnista. Vatsakrampeista.

My morning cuppa <3.

Toinen positiivinen asia on aamukahvi, ja nimenomaan rauhassa nautittu. Aaaaah! Ja mitä enemmän näitä positiivisia ajatuksia alkaa mieleen syöttämään niin ajatukset alkavat paisua kuin pullataikina, positiivisesti.


Tästä on siis hyvä lähteä.


Olen alkanut joogaamaan joka aamu saavuttaakseni jonkinlaisen rauhan ja rentoutuksen tunteen niin keholleni kuin mielellenikin. Tämä ei ole aivan uusi harrastus vaan "vanhan hyvän ajan" herättelyä.  Lontoon vuosina harrastin joogaa säännöllisesti muutaman vuoden ja siihen jää totisesti koukkuun. En voinut matkustaa mihinkään ilman rakasta joogamattoani. Olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä, joka paikassa.
Paras muisto on jäänyt Miamista, Floridasta. Olin siellä työmatkalla ja tapanani oli käydä joka aamu lenkillä (klo 6, kyllä!!!) heräten Atlantin ylle nousevaan aamuaurinkoon. Törmäsin siellä parina aamuna ryhmään, joka kokoontui valkoiselle hiekalle joogaamaan. Se näytti niin mahtavalta että minun oli pakko käydä heidän lopetettua kysymässä olisiko mahdollista liittyä seuraavana aamuna mukaan.
Mitään ei koskaan saa ellei uskalla kysyä, ja niin sain yhden elämäni parhaimmista jooogakokemuksista South Beachillä sinä seuraavana aamuna kun jaksoin herätä klo 5.30 pyyhkeineni kohti kilometrejä jatkuvaa hiekkarantaa. It was a heaven!!!

Magical rays.

Kolmas päivän kiitos kuuluu pesukoneelle, jonka aikaansaannoksia tässä odottelen jotta saataisiin pääsiäispyhäreissuun puhtaita vaatteita. Rakastan puhtaan pyykin tuoksua, puhumattakaan puhtaista vaatteista. Hah.


Neljäs päivän hyvä asia on kahvakuula. Olen ollut treenaamatta nyt melkein kuukauden ja pikku hiljaa kehoni alkaa palautua ylikunnosta. Leposyke ei ole enää korkealla ja lihaksiin alkaa palata myös voiman tunnetta. Olin todellakin niin huonossa kunnossa etten jaksanut kävellä rappusia kotiimme, neljänteen kerrokseen.
Sieppasin tänä aamun 8 kg:n kuulani ja verryyttelin selkääni ennen ja jälkeen puolen tunnin joogani. Tunsin kuinka lihakset melkein huusivat lisää kun hermotuksissa oli yhä muistissa viimeisen vuoden aikana tehdyt treenit. Jotenkin on nyt palattava pienin askelin taas "kentälle" ja löydettävä uudelleen se liikunnan ilo, joka elämässäni on aina ollut läsnä.


Viidenneksi osoitan isoa kiitosta sitä kohtaan ettei kihelmöinnin ja puutumisen tunnetta ole kasvoissa tänään ollenkaan vaikka uni jäi viime yönä yhä vähäiseksi. Sitä oppii arvostamaan terveyttä, hyvinvointia ja jaksamista aivan eri tavalla kun kohtaa vastoinkäymiset ja oma terveys heittäytyy vaakalaudalle.
Kipu on suhteellista ja sen kanssa oppii kyllä elämään mutta jos sitä ei ole pakko sietää, niin siitä kannattaa hankkiutua eroon. 


Kuudes hyvänolon tuoja on tänään ollut lounasmunakas!!!!! Olen laiska ja huono kokki, joten kaikki mitä ikinä jaksankaan tehdä pitää olla helppoa ja nopeaa. Eli meidän perheessä ei aina odota kotitekoiset ruuat  kotona. Shame on us!

How do you like your eggs????

Seitsemäs onnen asia tänään on piiiiiitkä pääsiäisviikonloppu. Ja matka maalle. Pikku neidin ilo ja innostus tulee varmasti olemaan unohtumatonta kun hän havaitsee lumien poislähdön ja sen ettei tarvitsekaan enää pukea koko armeijaa vaatteita niskaan, mitä hän on inhonnut koko pitkän talven. Kuten äitinsäkin. (Olenkohan asenteellani tartuttanut ajatuksen uhmaikäisen aivotuksiin???)


Kahdeksas kiitos kuuluu kameralleni, jonka takaa pystyn ikuistamaan hetkiä, jotka kiitävät ohi vauhdilla mutta joiden taianomaisuus ja ainutlaatuisuus on mahdollista säilöä muistiimme paremmin kuvien kautta. Oi, rakastan niin valokuvausta!!!!


Yhdeksäs on kevät ja kymmenes, ajatus siitä että tiedossa on ensimmäinen lämmin viikonloppu sitten viime kesän. 

Spring flower.

“Don’t ask what the world needs. Ask what makes you come alive, and go do it. Because what the world needs is people who have come alive.” - Howard Thurman-

Daily kick in the butt!

Avasin silmäni tänään kun aurinko nousi taivaanrannan takaa ja värjäsi taivaan oranssiksi. Niin kaunista! Hetken jo ajattelin että nousenko, haen kameran ja otan kuvan mutta suljin vain silmäni ja annoin unen tulla takaisin. Mutta vain hetkeksi.
Tällaisiin hetkiin on tartuttava. Ne eivät koskaan tule takaisin samanlaisina. Jokainen meistä tietää että kadumme monesti enemmän asioita joita jätimme tekemättä kuin niitä jotka teimme.
On siis tartuttava toimeen, uskallettava, jopa senkin uhalla että epäonnistuisimme.

Omalla kohdalla muutos on nyt uskallusta. Kamppailen joka päivä "vanhojen" ajatusmallieni kanssa ja tietoisesti joudun keskittymään siihen että muutan ne parempaan. Se ei ole helppoa, varsinkaan väsyneenä.
Aloitan joka aamu melkein kuin alusta, seuraan toimintaani, tapaani ajatella ja jos havaitsen jotain jonka haluan muuttaa niin teen muutoksen. Muutos ei kuitenkaan ole vielä pysyvä vaan joudun toistamaan saman ehkä tietoisesti seuraavana päivänä, ehkä seuraavalla viikolla tai jopa vuodenkin päästä vielä ennen kuin siitä tulee osa minua.

Kehoni kärsii jännityksestä kokonaisvaltaisesti. Kuukauden päivät olen kamppaillut erilaisten lihaskipujen ja lihastärinän kanssa, samoin on ollut puutumisista raajoissa ja kaksi viikkoa sitten sain jopa lievän kasvohalvauksen.
Ironista tässä kaikessa kuitenkin on se että olen liikunnan ja hyvinvoinnin ammattilainen. Meitä ehkä luullaan "yli-ihmisiksi" ja kaikkivoiviksi "koneiksi", mutta raja tulee kaikilla vastaan jossain.
Minulla tämä kaikki alkoi ylikunnosta, joka jatkui ja jatkui työtaakkani kasvamisen myötä. Havaitsin itse kyllä oireet kehossani mutta kukaan muu ei ottanut kuuleviin korviin vaikka mainitsin asiasta että nyt alkaa olla hiukan liikaa kaikkea.
Kehoni ei päässyt palautumaan edes viikonlopun aikana ja siitä alkoi huonosti nukutut yöt ja tie uupumiseen myös henkisesti. Ei vaan enää ollut voimaa muuhun kuin itkemiseen. Kaikkein surullisinta oli se että minusta tuli myös ärtynyt ja väsynyt äiti, jolla ei ollut energiaa olla läsnä.

Itku on vähentynyt sillä toipumusprosessi on käynnissä. Toipuminen ei tapahdu yhdessä yössä vaan on otettava päivä kerrallaan. En nuku enää neljän tunnin päiväunia niin kuin muutama viikko sitten, joten jotain edistystä on siis tapahtunut.
Olen miettinyt vähän jo jopa töihin paluuta, mutta vain vähän.
Työ ei ole tärkein asia elämässä. Mikään työ ei ole niin arvokasta että se saisi viedä mukanaan terveyden tai lapselta äidin läsnäolon.

Meillä on vain yksi elämä. Jokainen päivä on ainutlaatuinen. Jokainen hetki on tärkeä. Jotta osaisimme nauttia kaikesta siitä mitä ympärillämme on, niin meidän on hidastettava vauhtia.
Kuvittele vaikka istuvasi pikajunassa, joka kiitää toistasataa kilometriä tunnissa halki jylhien maisemien. Mutta kun vauhti on niin huima, et ehdi nähdä kuin viivana ohikiitävän kauneuden. Pikajuna on kuin elämä, jos matkaamme jatkuvasti tukkaputkella eteen päin koskaan pysähtymättä katsomaan ympärillemme, jäämme paitsi elämän pienistä mutta niin suurista asioista.

                                    " Life is a journey, not a destination".

Pancake party.

Sateen ropina. Lasten iloinen nauru. Rakkaan ystävän kyläily. Toisen rakkaan ystävän puhelu. Pakastemansikat. Tuoreet letut. Pitenevä päivä. Pinkki t-paita. Tennarit. Talvivaatteiden varastointi.

Siinä lista tämän päivän hyvistä asioista.


"Adventure is the result of your willingness to live life with a spirit of enthusiasm." -Chérie Carter-Scott-

Rakastan treenausta!

Rakastan liikuntaa kaikessa muodossa. Se on tapa elää, olla ja tuntea oma kehonsa ja tasapainottaa mielensä. Juokseminen, spinning, kahvakuula-treenit ja nyrkkeily saavat "high 'n' flow" fiiliksen kattoon.

Talven treenit otti koville.

Rakastan myös kaikkea kaunista, jonka voi tallentaa linssin läpi kameralle. Säilyttää muistoissa ja jakaa kanssaihmisille eteen päin.

Unohtamatta matkustamista, sillä mitä kauemmaksi tiemme viekään sitä pienemmäksi maapallo käy.

Key West, Florida, USA

Kaikki on siis suhteellista.

Sanoissa on voimaa!

Joskus tulee sellainen fiilis ettei oikein tiedä miten päin olla, se voi olla niin hyvässä kuin pahassa. Nyt kuitenkin puhutaan hyvästä "can't stay still" - fiiliksestä.


Rakastan aforismeja, positiivisia sanontoja ja lausahduksia, elämän viisauksia, tai millä nimellä niitä sitten haluaakaan kutsua. Monesti pienessä lauseessa voi tiivistyä iso ajatus ja hyvässä lykyssä se voi muuttaa jopa täysin elämän suunnan.
Luen niitä joka päivä, ja mieluiten in english, etsien jotain suurta ahaa-elämystä ja yleensä se myös löytyy.


‎"The state of your life is nothing more than a reflection of your state of mind." 
-Wayne Dyer-

Edellä mainittu "quote" on niin totta että ihan pelottaa. Siinä on tiivistetty elämä yksinkertaisuudessaan. Me olemme mitä ajattelemme ja siitä syntyy elämämme. 

‎"Don't judge each day by the harvest you reap, but by the seeds you plant."
-Robert Louis Stevenson-


Eli ei ole muita syyttäminen kuin itseään. Jokainen meistä tekee virheitä, arvio tilanteita väärin mutta virheet voidaan kääntää yleensä voitoiksi muuttamalla toimintamallejamme.




  "Change your thoughts and you change your world."

                                        Kaikki siis lähtee muutoksesta. 

Kymmenen kiitosta päivässä!

Huhtikuu 2011. Sairastuin stressiin, ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Mieli on maassa, keho väsynyt mutta tämä ei ole maailmanloppu. Tämä on vasta kaiken alku.

Niin raa'alta kuin se kuulostaakaan, on totta että joskus on käytävä pohjalla, ottamassa vauhtia jotta voi kohota korkeuksiin, saavuttaa tähdet ja sen kaikkein kirkkaimmankin.

Annoin itselleni tehtävän. Tai oikeastaan se tuli rakkaalta serkultani. Etsiä jokaisesta päivästä kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnellisiksi ja joista olla kiitollinen, ja kirjata ne ylös.

Ensimmäiset merkintäni ovat viikon takaisia.

Huhtikuun 5. 

Aurinko. Terapia. Avautuminen. Rakas tytär. Palkkapäivä. Kevät. Juusto. Viinirypäleet. Puhdistavat kyyneleet. Toivo.

Olin käynyt tuona päivänä elämäni ensimmäisen kerran asiantuntijan luona juttelemassa tilanteestani ja tuntui kuin miljoonan kilon kuorma olisi pudonnut harteilta. Se jo auttoi että joku kuunteli, antoi itkeä ja olla surullinen ja väsynyt.

Se oli ensimmäinen askel kohti tunnelin päässä olevaa valoa.

Huhtikuun 11.

Kaksivuotias päivänsäteeni. Äitiys. Ystävät. Kevään tuoksu. Kahvi. Ymmärtävä lääkäri. Mieheni tuoman tuliaisparfyymin tuoksu. Aurinko. Aurinko. Aurinko.

Lääkäri kirjoitti koko huhtikuun sairauslomaa ja diagnosoi keskivaikean stressireaktion ja insomnian. Lepoa ja unta niin paljon kuin mahdollista.

Tästä alkoi asioiden sulattelu, omaan minään ja omiin voimavaroihin tutustuminen uudelleen. Vanhat toimintamallit eivät ole enää hyväksi havaittuja, joten niistä on luovuttava saadakseen tilalle uusia, parempia. 

Mieli on kuin vaatekaappi. Jos kaappi pursuaa turhia ei-sopivia vaatteita niin nistä on päästävä eroon jotta tilalle mahtuu uusia, ihania ja sopivia vaatteita. Siivosin siis rituaalina myös vaatekaappini konkretisoiden koko tilanteen.

Huhtikuun 14.

Puhtaan pyykin tuoksu. Lemppari farkkuhame. Hetki aikaa itselleni. Kahvin tuoksu. Lauluhetki tyttäreni kanssa. Mieheni läsnäolo. Pehmeä olohuoneen matto. Yhteydenpito ystävien kanssa. Koskettava lehtiartikkeli. Oma sänky.

Etsin vastauksia. Katson taakse päin ja mietin tekemisiäni, sanomisiani ja ihan kaikkea mikä onkaan johtanut tähän tilanteeseen.

Huhtikuun 15.

Olen kärsinyt pahoista uniongelmista koko pitkän ja synkän talven. Olen herännyt pimeyteen aamuyöstä stressaantuneena ja ahdistuneena, pyörinyt sängyssä itseni pahoinvoivaksi, jotta saisin taas unenpäästä kiinni.

Tänään heräsin klo 6. Tyttäreni halusi maitoa ja katsoa lastenohjelmia. Mieheni lähti töihin samoihin aikoihin.

Siinä istuin sohvalla zombina, silmät vielä puoliksi kiinni kuunnellen kahvinkeittimen porinaa.

Olin aina ollut aamuvirkku, herännyt kuudelta lenkille treenaamaan maratoonia varten tai muuten vaan nauttimaan aikaisista aamuista. Miten olin päätynyt näin väsyneeksi ja tähän tilanteeseen? Ja ikää vasta 34.

Vaikka väsymys oli yhä läsnä, annoin aamuauringon laskea säteensä kasvoilleni olohuoneen ikkunasta ja nauttia siitä hetkestä. Ainutlaatuisesta hetkestä kauniin ja aina niin iloisen tyttäreni kanssa. Minulla ei ollut mihinkään kiire, ehkä ensimmäistä kertaa elämässä.

Huhtikuun 19.

Nämä tekstit olin kirjannut koneelleni viimeisen kuukauden aikana. Siitä on siis kuukausi aikaa kun myönsin itselleni tilanteen ja sen että on aika hidastaa tahtia, sillä mukana ei tällä menolla pysy hyväkuntoinenkaan.

Yhä sulattelen asioita mutta joka päivä koen että edistyn. Pieni askel kerrallaan, kaksi eteen, yksi taakse-tyyliin. 

Jouduin keräämään itseäni tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen. Aamuaurinko pelasti tilanteen ja antoi taas aihetta hymyyn ja hyvään päivään. Siitä puheenollen voinkin jo listata ne kymmenen hyvää asiaa tälle päivälle juuri nyt.

Aurinko. Iloinen ja energinen kaksi ja puoli vuotias. Auringon lämpö. Energinen aamupala. Lehtileikkeiden arkistointi. Puhtaat pyykit. Rentouttava jooga-sessio. Puhelu ystävältä. Uutinen sukulaisen kihlautumisesta ja kauniit valokuvat.

Tästä on hyvä jatkaa päivää loppuun. 

Lopun elämäni ensimmäinen päivä

Muutoksen on tapahduttava viimeistään silloin kun vanhat toimintatavat eivät tuota enää toivottua tulosta. Vain tyhmä jatkaa samaa rataa, hakaten samaan puuhun päätä aina vaan kerta toisensa jälkeen. On osattava lopettaa ajoissa.
Syitä on helppo lähteä ensin hakemaan muualta ja muista ihmisistä, mutta loppujen lopuksi ongelman ydin löytyy kun katsoo peiliin. Meillä itsellämme on kaikki tarvittavat työkalut muuttaa ei-toivottu tilanne tavalla tai toisella parempaan mutta teemmekö sen, se on kiinni valinnastamme. Jos valitsemme muutoksen, tilanne muuttuu, ja monesti parempaan. Jos päätämme pysyä samassa, tuskin asiat ainakaan parempaan muuttuvat jos näin ei ole tapahtunut tähänkään mennessä.
Minä valitsin muutoksen, ja se muutos lähti siitä että muutin vain tapaani ajatella, jonka kautta tuli toiminta, ja jonka kautta toivottu tulos.
Matka on pitkä kun kyseessä on loppuunpalaminen.