Ihmeiden aika ei ole ohi.

Äitienpäivä oli eilen. Odotin että saisin nukkua pitkään, saisin aamiaisen sänkyyn, kukkia ja jotain ihanaa. Sen sijaan jouduin itse heräämään klo 6.15, tyttäreni tuli tökkimään sängyn viereen ja sanoi "äiti, mä haluun maitoo". Mieheni käänsi vain kylkeä ja jatkoi unia.
Edellisenä aamuna tilanne oli kärjistynyt niin pahaksi samaisessa tilanteessa etten viitsinyt aloittaa toista päivää yhtä huonosti, vaan nousin ylös ja menin neidin kanssa unenpöpperöisenä keittiöön, jossa pappa ja mummi olivat tehneet jo kaikki valmiiksi äitienpäiväaamiaista varten. Olimme siis anoppilassa ja se siitä pitkään nukkumisesta, aamiaisesta sängyssä ym. kliseistä.

Love.

Olin väsynyt ja harmitus valtasi mielen, ja se harmitus sai minut tokaisemaan martyyrimaisesti miehelleni ettenkö saa edes äitienpäivänä nukkua pitkään, mikä suututti toisen väsyneen ihmisen. Tämäkään päivä ei siis alkanut hyvin ja itkua tihrustin heti aamusta miettien että viitsisinkö edes jäädä sinne koko päiväksi. Muistan miettineeni siinä mielessäni että vain ihme pelastaisi enää tämän päivän.
Ihme pelasti sen päivän, todellakin.
Sain jotain sellaista äitienpäiväksi, mikä oli lahjaakin arvokkaampaa.
Päivä oli täynnä niin itkua kuin naurua. Kyyneleet silmissä molemmissa. Aitoa välittämistä. Tunteita joka lähtöön. Ja vasta illalla, kotimatkalla tajusin päivän ainutlaatuisuuden. Tämä äitienpäivä muistetaan.
Rakas tyttärenikin matkusti moitteettomasti koko matkan kotiin, ihan kuin hän olisi ihan oikeasti miettinyt asioita omalla tavallaan ja tajunnut jotain tärkeää.
Minulla on ihana perhe, paras maailmassa. Rakastan heitä niin paljon. Rakastan, rakastan, rakastan!