Haluaisin juosta niin lujaa kuin mahdollista.

Elämä voi muuttua hetkessä. Elämä voi täyttyä niin onnellisuudella kuin surulla sekuntien sadasosilla. Näin kävi minulle eilen mutta aloitetaan silti ensin hyvillä asioilla.

Kävin aamulla juoksemassa. Se oli parasta mitä vähään aikaan olen tuntenut. Tunsin olevani elossa, vahva ja oma itseni taas. Aamuaurinko antoi voimaa ja nosti fiilistä taivaisiin.

I run because it makes me alive.

Onneksi osasin nauttia siitä hetkestä. Siitä miten kehoni toimi vahvana, jalat rullasivat rennosti eteenpäin jokaisella askeleellä. Missään ei ollut kipua, kaikki tuntui liiankin hyvältä ollakseen totta. Rakastin sitä hetkeä ja elin jokaisen minuutin, täysillä.

Voi kun olisin henkisestikin yhtä vahva kun fyysisyyteni on. Lysähdin loppupäivästä kuin korttitalo. Elämältäni vedettiin pohja pois alta. Sain toistamiseen kasvohalvauksen. Vuodatin kyyneleitä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni ja ihmissuhteeni revittiin pieniksi palasiksi. Miten tästä siis jatkaa???

Silti muistan sen voiman ja vahvuuden, joka minulla oli juostessa ja sen muistikuvan aion säilyttää mielessäni. Aina.

Someday you'll take a picture of your friends, and put it in a photo album with plans on never losing it.
Someday you'll realize a flaw in something you trusted to be perfect.
Someday you'll regret because we all do.
Someday you'll lose some one you love, but not necessarily because of death.
Someday you'll wish time moved a little slower, or maybe you already do.
Someday you'll pray like you've never prayed before.
Someday you'll want something so bad that you'd die for it, but you won't get it.
Someday you won't care that you aren't rich, or you'll find a friend who doesn't care that you are.
Someday you'll recognize the change, either in a positive or negative way.
Someday you'll look back on that picture and get butterflies because you miss it, and you know it.