Onnea etsimässä.

Näin siis tänään. Arki palasi eteen ja puhelu töistä oli odotettavissa. Hiukan sekavin fiiliksin ajatukseni suuntautuivat työasioihin ja huomasin kuinka lievä ahdistus kaikesta valtasi kehon. Kokonaisvaltainen kramppitila oli taas valmis. Ei siis vaikuta hyvältä!
MUTTA en ollut valmis luovuttamaan. Pakotin itseni ajattelemaan kaikkea sitä positiivista mitä työni pitää sisällään. Siinä oli paljon hyvää mutta myös paljon negatiivista latausta, ja tämä negatiivisuus oli nyt voitettava.

Olen elämäni varrella käynyt läpi vastoinkäymisiä ja ne on aina voitettu tavalla tai toisella. Stressin sietokyky on ollut ihan hyvä tähän asti mutta nyt koen että sitä ei ole ollenkaan. Pelkään jopa tilannetta kun minulle kaadetaan kaikki vastuu ja annetaan aikaraja, silloin tunnen kuinka kurkkuani alkaa kuristaa ja rintaani puristaa niin etten saa henkeä. Näin ei ole aina ollut ja siksi olenkin tilanteessa aivan neuvoton.

Vaikka pitkä viikonloppu oli ihana ja rentouttava niin silti kävin taistelua omien ajatusteni kanssa jatkuvasti. Pohdin elämääni, kaikkea sitä mitä minulla on, mutta myös sitä, mitä haluaisin saavuttaa. Se ei ole materiaa vaan jonkinlaista sisältöä omiin ajatuksiini innostuksen ja onnistumisen kautta. Otin ennen paljon riskejä, minulle ei ollut ongelma hypätä lentokoneeseen ja muuttaa seitsemäksi vuodeksi ulkomaille.
Mutta nyt, olen jotenkin hukassa oman itseni kanssa enkä löydä paikkaani mistään, enkä niitä asioita, jotka tuovat minulle onnen tunnetta ja iloa.

Ladders of life.

Tämä tunnetila on kuin yrittäisi kiivetä tikapuita pitkin. Askelmia puuttuu jotta matka voisi jatkua. Ja puuttuvat askelmat ovat niitä ratkaisevia tekijöitä.


‎"Let go of anything that is holding you back from fulfilling your dreams. Spread your wings and fly."

Mikään ei ole mahdotonta!

Neljä aurinkoista ja lämmintä päivää takana. Ihania hetkiä perheen parissa, kiireettömyyttä, hetkessä elämistä ja nauttimista. Siitä on pitkä pääsiäisviikonloppu tehty. Ja toki pääsiäismunista!

Olen ollut armollinen itselleni, nauttinut jokaisesta auringon säteestä, naurusta tyttäreni ja avomieheni seurassa, hyvästä ruuasta ja ensimmäisistä rusketusraidoista. Jes!

Ja pyykkien kuivumisesta ulkona.

Beauty of clean 'n' fresh.

"Most of the important things in the world were accomplished by people who have kept trying when there seemed to be no hope at all."  -Carnegie-

Mitä tänään ajateltaisiin???

Taas on päivä aloitettava päätöksellä että mieli ovat täynnä positiivisia ajatuksia. Yksi positiivinen asia heti alkuun on aamuaurinko, joka peittoaa synkät muistikuvat yöllisistä oudoista tuntemuksista. Selkäkivuista. Pahoinvoinnista. Vatsakrampeista.

My morning cuppa <3.

Toinen positiivinen asia on aamukahvi, ja nimenomaan rauhassa nautittu. Aaaaah! Ja mitä enemmän näitä positiivisia ajatuksia alkaa mieleen syöttämään niin ajatukset alkavat paisua kuin pullataikina, positiivisesti.


Tästä on siis hyvä lähteä.


Olen alkanut joogaamaan joka aamu saavuttaakseni jonkinlaisen rauhan ja rentoutuksen tunteen niin keholleni kuin mielellenikin. Tämä ei ole aivan uusi harrastus vaan "vanhan hyvän ajan" herättelyä.  Lontoon vuosina harrastin joogaa säännöllisesti muutaman vuoden ja siihen jää totisesti koukkuun. En voinut matkustaa mihinkään ilman rakasta joogamattoani. Olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä, joka paikassa.
Paras muisto on jäänyt Miamista, Floridasta. Olin siellä työmatkalla ja tapanani oli käydä joka aamu lenkillä (klo 6, kyllä!!!) heräten Atlantin ylle nousevaan aamuaurinkoon. Törmäsin siellä parina aamuna ryhmään, joka kokoontui valkoiselle hiekalle joogaamaan. Se näytti niin mahtavalta että minun oli pakko käydä heidän lopetettua kysymässä olisiko mahdollista liittyä seuraavana aamuna mukaan.
Mitään ei koskaan saa ellei uskalla kysyä, ja niin sain yhden elämäni parhaimmista jooogakokemuksista South Beachillä sinä seuraavana aamuna kun jaksoin herätä klo 5.30 pyyhkeineni kohti kilometrejä jatkuvaa hiekkarantaa. It was a heaven!!!

Magical rays.

Kolmas päivän kiitos kuuluu pesukoneelle, jonka aikaansaannoksia tässä odottelen jotta saataisiin pääsiäispyhäreissuun puhtaita vaatteita. Rakastan puhtaan pyykin tuoksua, puhumattakaan puhtaista vaatteista. Hah.


Neljäs päivän hyvä asia on kahvakuula. Olen ollut treenaamatta nyt melkein kuukauden ja pikku hiljaa kehoni alkaa palautua ylikunnosta. Leposyke ei ole enää korkealla ja lihaksiin alkaa palata myös voiman tunnetta. Olin todellakin niin huonossa kunnossa etten jaksanut kävellä rappusia kotiimme, neljänteen kerrokseen.
Sieppasin tänä aamun 8 kg:n kuulani ja verryyttelin selkääni ennen ja jälkeen puolen tunnin joogani. Tunsin kuinka lihakset melkein huusivat lisää kun hermotuksissa oli yhä muistissa viimeisen vuoden aikana tehdyt treenit. Jotenkin on nyt palattava pienin askelin taas "kentälle" ja löydettävä uudelleen se liikunnan ilo, joka elämässäni on aina ollut läsnä.


Viidenneksi osoitan isoa kiitosta sitä kohtaan ettei kihelmöinnin ja puutumisen tunnetta ole kasvoissa tänään ollenkaan vaikka uni jäi viime yönä yhä vähäiseksi. Sitä oppii arvostamaan terveyttä, hyvinvointia ja jaksamista aivan eri tavalla kun kohtaa vastoinkäymiset ja oma terveys heittäytyy vaakalaudalle.
Kipu on suhteellista ja sen kanssa oppii kyllä elämään mutta jos sitä ei ole pakko sietää, niin siitä kannattaa hankkiutua eroon. 


Kuudes hyvänolon tuoja on tänään ollut lounasmunakas!!!!! Olen laiska ja huono kokki, joten kaikki mitä ikinä jaksankaan tehdä pitää olla helppoa ja nopeaa. Eli meidän perheessä ei aina odota kotitekoiset ruuat  kotona. Shame on us!

How do you like your eggs????

Seitsemäs onnen asia tänään on piiiiiitkä pääsiäisviikonloppu. Ja matka maalle. Pikku neidin ilo ja innostus tulee varmasti olemaan unohtumatonta kun hän havaitsee lumien poislähdön ja sen ettei tarvitsekaan enää pukea koko armeijaa vaatteita niskaan, mitä hän on inhonnut koko pitkän talven. Kuten äitinsäkin. (Olenkohan asenteellani tartuttanut ajatuksen uhmaikäisen aivotuksiin???)


Kahdeksas kiitos kuuluu kameralleni, jonka takaa pystyn ikuistamaan hetkiä, jotka kiitävät ohi vauhdilla mutta joiden taianomaisuus ja ainutlaatuisuus on mahdollista säilöä muistiimme paremmin kuvien kautta. Oi, rakastan niin valokuvausta!!!!


Yhdeksäs on kevät ja kymmenes, ajatus siitä että tiedossa on ensimmäinen lämmin viikonloppu sitten viime kesän. 

Spring flower.

“Don’t ask what the world needs. Ask what makes you come alive, and go do it. Because what the world needs is people who have come alive.” - Howard Thurman-

Daily kick in the butt!

Avasin silmäni tänään kun aurinko nousi taivaanrannan takaa ja värjäsi taivaan oranssiksi. Niin kaunista! Hetken jo ajattelin että nousenko, haen kameran ja otan kuvan mutta suljin vain silmäni ja annoin unen tulla takaisin. Mutta vain hetkeksi.
Tällaisiin hetkiin on tartuttava. Ne eivät koskaan tule takaisin samanlaisina. Jokainen meistä tietää että kadumme monesti enemmän asioita joita jätimme tekemättä kuin niitä jotka teimme.
On siis tartuttava toimeen, uskallettava, jopa senkin uhalla että epäonnistuisimme.

Omalla kohdalla muutos on nyt uskallusta. Kamppailen joka päivä "vanhojen" ajatusmallieni kanssa ja tietoisesti joudun keskittymään siihen että muutan ne parempaan. Se ei ole helppoa, varsinkaan väsyneenä.
Aloitan joka aamu melkein kuin alusta, seuraan toimintaani, tapaani ajatella ja jos havaitsen jotain jonka haluan muuttaa niin teen muutoksen. Muutos ei kuitenkaan ole vielä pysyvä vaan joudun toistamaan saman ehkä tietoisesti seuraavana päivänä, ehkä seuraavalla viikolla tai jopa vuodenkin päästä vielä ennen kuin siitä tulee osa minua.

Kehoni kärsii jännityksestä kokonaisvaltaisesti. Kuukauden päivät olen kamppaillut erilaisten lihaskipujen ja lihastärinän kanssa, samoin on ollut puutumisista raajoissa ja kaksi viikkoa sitten sain jopa lievän kasvohalvauksen.
Ironista tässä kaikessa kuitenkin on se että olen liikunnan ja hyvinvoinnin ammattilainen. Meitä ehkä luullaan "yli-ihmisiksi" ja kaikkivoiviksi "koneiksi", mutta raja tulee kaikilla vastaan jossain.
Minulla tämä kaikki alkoi ylikunnosta, joka jatkui ja jatkui työtaakkani kasvamisen myötä. Havaitsin itse kyllä oireet kehossani mutta kukaan muu ei ottanut kuuleviin korviin vaikka mainitsin asiasta että nyt alkaa olla hiukan liikaa kaikkea.
Kehoni ei päässyt palautumaan edes viikonlopun aikana ja siitä alkoi huonosti nukutut yöt ja tie uupumiseen myös henkisesti. Ei vaan enää ollut voimaa muuhun kuin itkemiseen. Kaikkein surullisinta oli se että minusta tuli myös ärtynyt ja väsynyt äiti, jolla ei ollut energiaa olla läsnä.

Itku on vähentynyt sillä toipumusprosessi on käynnissä. Toipuminen ei tapahdu yhdessä yössä vaan on otettava päivä kerrallaan. En nuku enää neljän tunnin päiväunia niin kuin muutama viikko sitten, joten jotain edistystä on siis tapahtunut.
Olen miettinyt vähän jo jopa töihin paluuta, mutta vain vähän.
Työ ei ole tärkein asia elämässä. Mikään työ ei ole niin arvokasta että se saisi viedä mukanaan terveyden tai lapselta äidin läsnäolon.

Meillä on vain yksi elämä. Jokainen päivä on ainutlaatuinen. Jokainen hetki on tärkeä. Jotta osaisimme nauttia kaikesta siitä mitä ympärillämme on, niin meidän on hidastettava vauhtia.
Kuvittele vaikka istuvasi pikajunassa, joka kiitää toistasataa kilometriä tunnissa halki jylhien maisemien. Mutta kun vauhti on niin huima, et ehdi nähdä kuin viivana ohikiitävän kauneuden. Pikajuna on kuin elämä, jos matkaamme jatkuvasti tukkaputkella eteen päin koskaan pysähtymättä katsomaan ympärillemme, jäämme paitsi elämän pienistä mutta niin suurista asioista.

                                    " Life is a journey, not a destination".

Pancake party.

Sateen ropina. Lasten iloinen nauru. Rakkaan ystävän kyläily. Toisen rakkaan ystävän puhelu. Pakastemansikat. Tuoreet letut. Pitenevä päivä. Pinkki t-paita. Tennarit. Talvivaatteiden varastointi.

Siinä lista tämän päivän hyvistä asioista.


"Adventure is the result of your willingness to live life with a spirit of enthusiasm." -Chérie Carter-Scott-

Rakastan treenausta!

Rakastan liikuntaa kaikessa muodossa. Se on tapa elää, olla ja tuntea oma kehonsa ja tasapainottaa mielensä. Juokseminen, spinning, kahvakuula-treenit ja nyrkkeily saavat "high 'n' flow" fiiliksen kattoon.

Talven treenit otti koville.

Rakastan myös kaikkea kaunista, jonka voi tallentaa linssin läpi kameralle. Säilyttää muistoissa ja jakaa kanssaihmisille eteen päin.

Unohtamatta matkustamista, sillä mitä kauemmaksi tiemme viekään sitä pienemmäksi maapallo käy.

Key West, Florida, USA

Kaikki on siis suhteellista.

Sanoissa on voimaa!

Joskus tulee sellainen fiilis ettei oikein tiedä miten päin olla, se voi olla niin hyvässä kuin pahassa. Nyt kuitenkin puhutaan hyvästä "can't stay still" - fiiliksestä.


Rakastan aforismeja, positiivisia sanontoja ja lausahduksia, elämän viisauksia, tai millä nimellä niitä sitten haluaakaan kutsua. Monesti pienessä lauseessa voi tiivistyä iso ajatus ja hyvässä lykyssä se voi muuttaa jopa täysin elämän suunnan.
Luen niitä joka päivä, ja mieluiten in english, etsien jotain suurta ahaa-elämystä ja yleensä se myös löytyy.


‎"The state of your life is nothing more than a reflection of your state of mind." 
-Wayne Dyer-

Edellä mainittu "quote" on niin totta että ihan pelottaa. Siinä on tiivistetty elämä yksinkertaisuudessaan. Me olemme mitä ajattelemme ja siitä syntyy elämämme. 

‎"Don't judge each day by the harvest you reap, but by the seeds you plant."
-Robert Louis Stevenson-


Eli ei ole muita syyttäminen kuin itseään. Jokainen meistä tekee virheitä, arvio tilanteita väärin mutta virheet voidaan kääntää yleensä voitoiksi muuttamalla toimintamallejamme.




  "Change your thoughts and you change your world."

                                        Kaikki siis lähtee muutoksesta. 

Kymmenen kiitosta päivässä!

Huhtikuu 2011. Sairastuin stressiin, ylisuorittamiseen ja uupumukseen. Mieli on maassa, keho väsynyt mutta tämä ei ole maailmanloppu. Tämä on vasta kaiken alku.

Niin raa'alta kuin se kuulostaakaan, on totta että joskus on käytävä pohjalla, ottamassa vauhtia jotta voi kohota korkeuksiin, saavuttaa tähdet ja sen kaikkein kirkkaimmankin.

Annoin itselleni tehtävän. Tai oikeastaan se tuli rakkaalta serkultani. Etsiä jokaisesta päivästä kymmenen asiaa, jotka tekevät minut onnellisiksi ja joista olla kiitollinen, ja kirjata ne ylös.

Ensimmäiset merkintäni ovat viikon takaisia.

Huhtikuun 5. 

Aurinko. Terapia. Avautuminen. Rakas tytär. Palkkapäivä. Kevät. Juusto. Viinirypäleet. Puhdistavat kyyneleet. Toivo.

Olin käynyt tuona päivänä elämäni ensimmäisen kerran asiantuntijan luona juttelemassa tilanteestani ja tuntui kuin miljoonan kilon kuorma olisi pudonnut harteilta. Se jo auttoi että joku kuunteli, antoi itkeä ja olla surullinen ja väsynyt.

Se oli ensimmäinen askel kohti tunnelin päässä olevaa valoa.

Huhtikuun 11.

Kaksivuotias päivänsäteeni. Äitiys. Ystävät. Kevään tuoksu. Kahvi. Ymmärtävä lääkäri. Mieheni tuoman tuliaisparfyymin tuoksu. Aurinko. Aurinko. Aurinko.

Lääkäri kirjoitti koko huhtikuun sairauslomaa ja diagnosoi keskivaikean stressireaktion ja insomnian. Lepoa ja unta niin paljon kuin mahdollista.

Tästä alkoi asioiden sulattelu, omaan minään ja omiin voimavaroihin tutustuminen uudelleen. Vanhat toimintamallit eivät ole enää hyväksi havaittuja, joten niistä on luovuttava saadakseen tilalle uusia, parempia. 

Mieli on kuin vaatekaappi. Jos kaappi pursuaa turhia ei-sopivia vaatteita niin nistä on päästävä eroon jotta tilalle mahtuu uusia, ihania ja sopivia vaatteita. Siivosin siis rituaalina myös vaatekaappini konkretisoiden koko tilanteen.

Huhtikuun 14.

Puhtaan pyykin tuoksu. Lemppari farkkuhame. Hetki aikaa itselleni. Kahvin tuoksu. Lauluhetki tyttäreni kanssa. Mieheni läsnäolo. Pehmeä olohuoneen matto. Yhteydenpito ystävien kanssa. Koskettava lehtiartikkeli. Oma sänky.

Etsin vastauksia. Katson taakse päin ja mietin tekemisiäni, sanomisiani ja ihan kaikkea mikä onkaan johtanut tähän tilanteeseen.

Huhtikuun 15.

Olen kärsinyt pahoista uniongelmista koko pitkän ja synkän talven. Olen herännyt pimeyteen aamuyöstä stressaantuneena ja ahdistuneena, pyörinyt sängyssä itseni pahoinvoivaksi, jotta saisin taas unenpäästä kiinni.

Tänään heräsin klo 6. Tyttäreni halusi maitoa ja katsoa lastenohjelmia. Mieheni lähti töihin samoihin aikoihin.

Siinä istuin sohvalla zombina, silmät vielä puoliksi kiinni kuunnellen kahvinkeittimen porinaa.

Olin aina ollut aamuvirkku, herännyt kuudelta lenkille treenaamaan maratoonia varten tai muuten vaan nauttimaan aikaisista aamuista. Miten olin päätynyt näin väsyneeksi ja tähän tilanteeseen? Ja ikää vasta 34.

Vaikka väsymys oli yhä läsnä, annoin aamuauringon laskea säteensä kasvoilleni olohuoneen ikkunasta ja nauttia siitä hetkestä. Ainutlaatuisesta hetkestä kauniin ja aina niin iloisen tyttäreni kanssa. Minulla ei ollut mihinkään kiire, ehkä ensimmäistä kertaa elämässä.

Huhtikuun 19.

Nämä tekstit olin kirjannut koneelleni viimeisen kuukauden aikana. Siitä on siis kuukausi aikaa kun myönsin itselleni tilanteen ja sen että on aika hidastaa tahtia, sillä mukana ei tällä menolla pysy hyväkuntoinenkaan.

Yhä sulattelen asioita mutta joka päivä koen että edistyn. Pieni askel kerrallaan, kaksi eteen, yksi taakse-tyyliin. 

Jouduin keräämään itseäni tänä aamuna huonosti nukutun yön jälkeen. Aamuaurinko pelasti tilanteen ja antoi taas aihetta hymyyn ja hyvään päivään. Siitä puheenollen voinkin jo listata ne kymmenen hyvää asiaa tälle päivälle juuri nyt.

Aurinko. Iloinen ja energinen kaksi ja puoli vuotias. Auringon lämpö. Energinen aamupala. Lehtileikkeiden arkistointi. Puhtaat pyykit. Rentouttava jooga-sessio. Puhelu ystävältä. Uutinen sukulaisen kihlautumisesta ja kauniit valokuvat.

Tästä on hyvä jatkaa päivää loppuun.